Vakaa raha kullan kallis: rahan ja pankkitoiminnan lyhyt historia

Pankkiirit pikavoittoja etsimässä

Pankkitoiminta on pitkään nauttinut juridista erityisasemaa. Lainoppineet tietävät kertoa, että pankkitalletus ei olekaan talletus sanan juridisessa mielessä. Oikean talletuksen vastaanottaja joutuu rikosoikeudellisesti vastuuseen, jos lainaa tallettajan omaisuutta eteenpäin.

Pankit kuitenkin tekevät juuri näin rutiininomaisesti. Heitä ei voi viedä oikeuteen, koska lain mukaan pankkitalletus onkin velaksianto.

Herää kysymys, miksi sitä kutsutaan talletukseksi.

Alunperin pankkitalletus oli todellakin talletus. Raha ei ollut vain mitätöntä paperia, kuten tänä päivänä. Raha oli arvokasta metallia, kultaa tai hopeaa. Kaikki eivät halunneet säilöä rahojansa patjan sisään, vaan tallettivat ne varastonpitäjälle, eli pankkiin. Rahat sai takaisin kuittia vastaan. Tältä pohjalta kehittyivät myös sekit, joiden avulla saattoi maksaa suuria summia ilman tarvetta nostaa rahaa (kultaa tai hopeaa) pankkitililtä.

Liha on heikko, ja yhä uudelleen ja uudelleen historian aikana pankit joutuivat kiusaukseen. Ne alkoivat hankkia pikavoittoja ottamalla vastaan talletuksia, jotka ne lainasivat eteenpäin kysymättä lupaa rahan todellisilta omistajilta. Tämä saattoi jatkua vuosikymmeniä. Mutta ennemmin tai myöhemmin levisi huhu, ettei kultaa ja hopeaa löydykään varastosta, ja asiakkaiden vaatiessa rahojaan joukolla takaisin, pankit ajautuivat kriisiin. Aivan kuten George Baileylle tapahtui Frank Capran jouluklassikossa Ihmeellinen on elämä.

Ja kuten englantilaiselle Northern Rockille meinasi tapahtua elo-syyskuussa 2007. Sen pelasti vain Englannin keskuspankki. Lasku - pahassa tapauksessa satoja miljardeja dollareita - tulee maan veronmaksajille.

Yksityiset keskuspankit

Kaikki pankkiirit eivät toki olleet huijareita. Normaalin pankinjohtajan perusbisnes voi olla rehellistä. Historialle riitti kuitenkin, että jotkut toimivat toisin - ja että vallanpitäjät hyötyivät siitä. Näin syntyivät keskuspankit, jotka nyt kontrolloivat maailman rahajärjestelmiä.

Alunperin keskuspankit eivät välttämättä olleet valtiollisia pankkeja. Kirjaimellisesti "luovaa" luotonantoa harjoittavat pankit alkoivat valtion siunauksella perustaa yhteisyrityksiä, jotka toimivat ikään kuin pankkien pankkina. Näin pankit hajauttivat likviditeettiriskiään, joka niitä alituisesti uhkasi.

Valtiot huomasivat nopeasti, että järjestelmä oli nerokkaan tehokas keino inflaation ylläpitämiseksi - etenkin jos valtio otti järjestelmän haltuunsa. Valtiollisesta paperirahasta tehtiin eri maissa standardi, joka on lain mukaan pakko hyväksyä kaikessa kaupankäynnissä. Näin valtio saattoi hankkia lisätuloja setelipainon voimin, ainoina rajoitteina hyperinflaation riski ja kansalaisten yleinen luottamus.

Useimmat keskuspankit olivat alun perin yksityisiä. Englannin keskuspankki oli yksityinen liikelaitos jopa 1900-luvun puoliväliin saakka, kunnes se kansallistettiin sosialistien vallan aikana.

Yhdysvaltain keskuspankki Fed on tänäkin päivänä yksityinen yritys. Se tosin toimii Yhdysvaltain kongressin alaisuudessa, mutta se on juridisesti itsenäinen liikelaitos. Yrityksen status on lievästi sanottuna hämäräperäinen: sen osakkaiden nimet ovat tarkoin varjeltu valtionsalaisuus. Eräiden arvioiden mukaan se on maailman ainut yritys, jonka tilinpäätöstä ei ole tarkastettu koskaan sen yli 90-vuotisen historian aikana.

1800-luvun kulta- ja hopeakannat

Taloustieteilijä Murray Rothbard on useissa kirjoissaan dokumentoinut nykyisen paperirahan syntyvaiheita. 1800-luku oli suhteellisen rauhallista ja vakaata aikaa, koska kultakantajärjestelmä esti valtiota painamasta seteleitä mielivaltaisesti.

Järjestelmä oli toki kaukana täydellisestä, sillä taloussuhdanteita esiintyi silloin tällöin, kuten kultakannan kriitikot ovat esittäneet. Ongelma oli kuitenkin siinä, että yksityiset pankit harjoittivat ns. osittainreserviluototusta, josta oli puhetta edellä. Osittaisreservipankit aiheuttavat joskus hyvinkin suurta rahamäärän lisäystä, joka luo keinotekoisia kasvubuumeja, sekä romahduksia järjestelmän ajautuessa kriisiin.

Tästä merkittävästä ongelmasta huolimatta kultakanta rajoitti inflaatiota. Teoriassa keskuspankit lupasivat lunastaa setelit ja kolikot oikeaa rahaa vastaan. Esimerkiksi Suomessa toimi hopeakantajärjestelmä. Snellman ajoi sitä, jotta Suomi saisi vakaan rahan vahvasti inflatorisen Venäjän ruplan tilalle.

Oskari Juurikkala
Päätoimittaja, Kultainfo.com
050 535 1844
22.2.2008